Onnettomuuksista
Tänään sunnuntaina, 7.8.2011, oli jälleen Helsingin Sanomissa uutinen, jossa kerrottiin nuoren kuolleen ulosajossa. Syynä arvellaan olleen ajoneuvon hallinnan menettäminen liian suuren nopeuden johdosta. Vastaavat uutiset ovat sävyttäneet vähintäänkin koko kesää. Välillä on kolissut kauempana, välillä lähempänä. Noin kilometrin päässä kotoamme, 50 km/h alueella, täräytti nuorehko rattijuoppo S60 Volvon illansuussa noin 180 km/h nopeudella koivun kautta kahteen mäntyyn. Selvisi hengissä, mutta takamatkustaja kuoli. Noin kuukausi myöhemmin samassa paikassa 1993 syntynyt opiskelija ajoi reilut parikymmentä vuotta vanhalla Passatilla myöhäisillassa tällä kertaa tien toiselle puolelle koivikkoon. Kaksi kolmesta elämästä päättyi siihen. Tästä vajaa viikko myöhemmin lähistöllä ajoi kuusi (!) nuorta Fiat Bravalla penkkaan, nopeudeksi 60-alueella arvioitiin 130 km/h. Tällä kertaa kaikki säilyivät hengissä. Tosin nopeuden arvioinut silminnäkijä lienee vahvasti erehtynyt, auton vaurioista päätellen nopeutta on ollut korkeintaan 80 km/h... Uutiset ovat pääsääntöisesti poikineet varsin runsaasti kommentteja. Hyvä niin, koska se todistaa niihin reagoidun. Jos näin ei olisi, olisi se vieläkin huolestuttavampaa. Itseäni kuitenkin on uutisoinnissa mietityttänyt erityisesti kommenttien sisältö (en tässä vaiheessa edes halua ottaa kantaa itse uutisointiin ja sen välillä hyvinkin läpinäkyvään tarkoitushakuisuuteen). Monet vaativat onnettomuuspaikkojen suhteen välittömiä toimia. Ehdotukset koskevat useimmiten nopeusrajoituksia, tien kuntoa, ajokortti-ikää, ajo-opetusta sekä loputonta joukkoa muita ulkoisia yksityiskohtia. Harva tuntuu pysähtyneen pohtimaan, kuinka paljon oikeasti olisi hyötyä pudottaa nopeusrajoitus viidestä kahteenkymppiin. (Ihan totta, sellaistakin on ehdotettu!) Tai rattijuopon kuolonkolarin jälkeen vaatia suu vaahdossa promillerajan laskua. Jos ajaa sataaviittäkymppiä vanhalla paskalla autolla kuukauden ajokokemuksella tiellä, jonka sallittu rajoitus on viisikymppiä, auton lähtiessä lapasesta ei nopeusrajoituksella ole asian kanssa mitään tekemistä. Tai kun 2,4 promillen jurrissa auto tolpan ympärille kietaistuna henki lähtee ihan siinä missä silloinkin, kun promilleraja on 0,2 tai vaikkapa 0,0! Edelleen, se kohouma tiessä, mistä auto hyppäsi 180 km/h ajettaessa eikä laskeutunutkaan WRCmäisesti ja jatkanut matkaa viidenkympin alueella, ei aiheuttanut onnettomuutta. Sen sijaan kuljettajan täysin vastuuton ajaminen yli kolminkertainen nopeus sallittuun nähden ja vielä humalatila olivat ratkaisevassa roolissa. Näin yhden kommentin, jossa kirjoittaja nuorten kuolonkolarin jälkeen peräänkuulutti vanhempien vastuuta arvokasvattajina ja ehdotti, että jokaisen juuri ajokortin saaneen tai saamassa oleva nuoren vanhempien pitäisi istuttaa nuorensa penkkiin ja käydä ihan oikeasti läpi tietyt fundamentaalit asiat, jotka on oltava mielessä ymmärrettyinä liikenteeseen lähdettäessä aina. Ja että jos vastaus on kahdeksantoistakesäiselle niin tyypillistä joojoo-linjaa, pitäisi ottaa ihan perheen sisäisesti ajo-oikeus pois. Itse allekirjoitan kommentin ehdottomasti. Vastuuta on turha (jälleen) koittaa sysätä jollekin toiselle, vaan se on kannettava itse. Vanhempana ja toivottavasti viisaampana, tai ainakin harkitsevampana. Kyseiseen kommenttiin reagoitiin käsittämättömällä tavalla: Kirjoittajalle suositeltiin viikon naiviuspalkintoa, sanottiin, että tuon ikäisille on ihan turha puhua yhtään mitään, jne. Mielenkiintoista kyllä, kukaan kommentin kritisoijista ei vaivautunut antamaan itse minkäänlaista ehdotusta asian tiimoilta. Säälittävää. Minä ainakin olen puhunut ja puhun vastakin omille lapsilleni aiheesta ja olen varma, että ainakin osa jää heille kaaliin. Jos jotain sitten kuitenkin sattuu, tiedän ainakin tehneeni parhaani.
Ajokortti-iästä ja ajo-opetuksesta
Itse olen omannut ajokortin vuodesta 1984 asti. Olen aikanaan ajanut ammatikseni, niin tavara- kuin henkilöliikenteen puolellakin. Lisäksi olen ajanut kilpaa radalla. Ja kyllä, pidän itseäni muiden suomalaisten kaltaisesti huomattavasti keskimääräistä parempana kuljettajana. Ymmärrän pyörillä liikkuvaa laitetta ohjaavat fysiikan lait, liikenteen problematiikan jatkuvasti muuttuvana toimintaympäristönä sekä syy- ja seuraussuhteet verrattain hyvin. Auto on lähtenyt lapasesta useita kertoja ja pihalle on tärähdetty, pahimmillan noin 250 km/h vauhdista. Yleensä turvallisesti, moottoriradalla. Yhden kerran, kaikesta ylivertaisesta taidostani huolimatta, myös henkilöautolla moottoritieltä vieläpä vaimo kyydissä. Se ei ollut kivaa. Aika nopeasti liikkeen loppumisen jälkeen tuli mieleen ajatus siitä, miten lähellä oli muutaman muunkin asian loppuminen. Ja edelleen, lapset kotona, yksin. Mitä tästä on opittavissa? Mielestäni ainakin se, että riippumatta kaikista onnistuneista kilometreistä, runsaasta kokemuksesta ja siitä ylivertaisesta taidosta, jotain voi kaikesta huolimatta sattua. Kenelle tahansa.
Olen opettanut vanhimman tyttäreni ajamaan ja parhaillaan opetan poikaani. Sattuneesta syystä pojalla on jo olemassa ehkä itseänikin paremmat valmiudet auton fyysiseen kuljettamiseen. Niinpä olen alkanut pohtia koko ajo-opetusta laajempana kasvatuksellisena asiana. Ja olen tullut siihen tulokseen, että ajaminen on loppujen lopuksi hyvinkin helppoa. Ei sitä niin hirveästi tarvitse opettaa, riittävästi toistoja ja kärsivällisyyttä, niin kuka tahansa saa auton liikkeelle, pysähtymään ja kääntymäänkin. Sama pätee pitkälti myös liikennesääntöihin. Nekin on opittavissa ihan ilman di:n koulutustakin. Asenteet ja vastuuntunto sekä ehdottomasti syy-seuraussuhteiden ymmärtämisen opettaminen onkin sitten eri asia. Niiden opettaminen ja opin perille saaminen on mielestäni kaikkein tärkeintä osa-aluetta koko ajo-, tai pikemminkin liikenneopetuksessa. Autokouluilla on verrattain vähän mahdollisuuksia hoitaa hommaa kunnialla. Sen sijaan meillä vanhemmilla niitä on. Ja olisi suotavaa, että niitä myös käytettäisiin. Jokaisen pitäisi muistaa, että liikennekasvatus alkaa käytännössä heti, kun kyydissä oleva tenava alkaa ymmärtää puhetta ja näkemäänsä. Jos ensimmäiset seitsemäntoista vuotta on muristu ja haukuttu ratin takana tolloja kanssa-autoilijoita, poliisia, nopeusrajoituksia ja liikennevaloja, on aika turha kuvitella että parin kuukauden autokoulujakso saa asenteet oikeille raiteilleen.
Tästä johtuen en olisi valmis laskemaan ajokortti-ikää, niin kuin monasti on ehditty vaatimaan. Sen sijaan näkisin, että opetuslupakäytäntöä pitäisi uudistaa useammalta kulmalta: "Jääkaappisääntö" on hyvä (eli luvan saa opetettavalle, joka syö samasta jääkaapista). Sitä ei ole tarpeen lähteä muuttamaan. Sen sijaan opetusjaksoa kannattaisi pidentää nykyisestä puolesta vuodesta vaikkapa kahteen vuoteen. Toisin sanoen, nuori voisi kuusitoista vuotta täytettyään ajaa opettajansa valvonnassa käytännössä rajattomasti. Samalla pitäisi kokonaan poistaa nykyiset "ajotuntirajoitukset". Nykyisin päivässä saa olla korkeintaan neljä "ajotuntia", á 25 min, ja niistä vain kaksi yhtäjaksoisesti peräkkäin. Olisi parempi, jos ajokokelas voisi ajaa vaikkapa mökkireissun alusta loppuun, kelloa vilkuilematta. Samalla olisi kuitenkin syytä tarkistaa opetusluvan myöntämisen perusteita, eli pyrkiä löytämään keinot joilla selvitettäisiin ainakin opettajaksi aikovan (liikenne)asenteet sekä muut autoilulliset ja pedagogiset valmiudet. Lisäksi Suomeen olisi ehdottomasti saatava lisää moottoriratoja, ja vieläpä lähelle ihmisiä. Ei pelkästään moottoriurheilijoita varten, vaan ihan tavallisia kuljettajia, jotka voisivat mennä radalle harjoittelemaan turvallisiin olosuhteisiin auton hallintaa ja ajamista yleensä. Sekä mittaamaan niitä omia taitoja ja autoaan. Parempi rata kuin katu tai tie!
Kaikki kunnia autokouluille, mutta olen varma että opetusluvalla oppineet ovat saaneet useimmiten paremman, perinpohjaisemman ja lukumääräisesti laajemman treenin ennen inssiin menemistä. Tätä tukee myös nuorten kuljettajien onnettomuustilastot (sorry, en muista lähdettä!). Siksi tuntuukin uskomattomalta, että ajotutkinnon vastaanottajien hylkäysprosentti opetusluvalla opetetuista on korkeampi kuin koulun kautta tulleiden osalta. Valitettavasti tuntuu jopa siltä, että pitää väkisin keksiä joku hylkäysperuste. Esimerkkinä omakohtainen kokemus tyttäreni ekasta inssistä: Nousimme moottoritieltä ramppia pitkin pois ja pysähdyimme ryhmittyneenä vasemmalle. Ajorata, jolle olimme kääntymässä, oli kaksikaistainen käyttämäämme suuntaan kuljettaessa. Vasen kaista kääntyi takaisin moottoritielle ja oikea jatkoi suoraan. Inssi ohjeisti reitin jatkuvan suoraan. Joten, tyttäreni ryhmittyi oikein, lähti liikkeelle valojen vaihduttua ja ryhmittyi (edelleen oikein) ensimmäiselle, eli vasemmalle kaistalle, laittoi vilkun oikealle ja vaihtoi kaistaa jonka jälkeen jatkoi suoraan annettujen ohjeiden mukaisesti. Inssi hylkäsi suorituksen. Hänen mukaansa tyttäreni olisi pitänyt ryhmittyä käännyttyään suoraan oikealle kaistalle. Tyttäreni tiedusteli perusteita, koska ohjeen mukainen menettely olisi ollut ryhmityssääntöjen ja siten tieliikennelain vastaista. Vastaus, tiuskaisten: "Tämmöisessä paikassa noudatetaan poikkeussääntöä." Tieliikennelaki ei moista tunne, mutta sepä ei paljoa inssiä heiluttanut!
Tavoite lienee kuitenkin kaikilla saada liikenne mahdollisimman turvalliseksi. Tähdätään siihen, sekä itse ratin takana istuessamme että nuorisoamme kasvattaessamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti